Miltä tuntuu ajaa kuukauden tauon jälkeen

22.10 ilmoitti digipiirturi edellisen ajokerran päivämääräksi, kun kortin tänään laitteeseen lykkäsin. Yli kuukausi siis oli jo kulunut siitä, kun viimeksi kuorma-auton ratin taakse kiipesin istumaan.

Syynä tuohon taukoon oli lääkärin määräys. Vaikka kynttilät kivoja onkin, niin ei niitä pidä molemmista päistä polttaa. Minä sitä kokeilin ja sormeni melkein poltin, nyt on huilailtu ja opeteltu olemaan vähemmällä menemisellä ja tekemisellä. Ei ole ollut helppo rasti.

Kuluneen kuukauden aikana olen hoitanut kaikki muut työ- ja kotivelvoitteet kuten ennenkin, ainoastaan ajohommat jätimme minulta kokonaan pois. Välillä on saanut itsensä pakottaa toimimaan. Pysähtynyt olotila on laskeutunut naisen ylle, takaraivossa takovasta pitääpitää -äänestä en silti edelleenkään ole eroon päässyt.

Jo pelkkä ajatus ajamaan lähtemisestä on ahdistanut ja tuntunut kuristavana tunteena kurkussa. Sinänsä surullista, koska isolla autolla ajaminen on aina ollut sitä mitä tykkään tehdä. Palo ja kaipuu takaisin ratin taakse on tullut muutamassa päivässä, jos ajamaan en ole päässyt. Tuo liekki on nyt hyvin hailakkana jossakin taka-alalla.

Tänään koitti se päivä, että rohkaistuin kokeilemaan miltä ajohommat tuntuisivat. Heti lupauduttuani alkoi rinnassa puristaa. Siitä huolimatta halusin kokeilla, sillä kyseessä olisi vain yksi ainoa sepelikuorman vienti työmaalle täällä Kotkassa. Pieni tehtävä, josta tiesin suoriutuvani, mutta silti tuntui oudolta. Mietin mikä hitto minua vaivaa. Mies kysyi parikin kertaa olenko ihan varma ja tarjoutui hoitamaan homman puolestani. Pidin pääni, nyt kokeillaan ja kuulostellaan miltä tuntuu.

No miltä se sitten tuntui?

Tuttu ja turvallinen Mersu odotti minua aamulla ihan siellä missä ennenkin. Kiipesin korkealle ohjaamoon, asettelin nimikyltin ikkunalle ja valmistelin lähtöä. Radiota en avannut, halusin siihen hetkeen vain minut ja auton. Ohjauspyörä tuntui käsiin samalta kuin ennenkin. Istuin asettui takapuolen alle kuten parhaimman lepotuolin kuuluukin. Vaihde päälle ja liikkeelle. Kivalta se tuntui, mutta ajamisen nautinto puuttui. Outo olotila, todella outo. Kuorma oli äkkiä haettu murskeasemalta ja tiputettu kohteeseen. Autoa pois viedessä nousi mieleen ajatus, että minun täytyisi ajaa lisää. Täytyisi ajaa, jotta saisin taas sen hyvänolontunteen takaisin. Soitin isälleni, että nyt olisi kyytiä tarjolla ja ajelin Haminaan. Nyt sai jo radiokin olla auki.

Mukava se oli pyöritellä rattia pikkukaupungissa, repsikan kanssa niitä näitä jutellen. Pikkuhiljaa rupesi outo tunne vaimenemaan, mutta yhä se oli olemassa. Takaisin Kotkaan ajellessa laitoin radiota kovemmalle, Eerikäisen Esko siellä jutteli mukavia ja musiikki oli korville mieluista. Yksi niitä ajamisen ilon elementeistä - nupit kaakkoon. Lauloin mukana.

Kotkaan päästyäni tuumin, että ei tämä vieläkään tässä ole. Prisman kiertoliittymässä käännyin takaisin ja suuntasin Mersun kanssa lempipaikkaani. Kuka tietää tai muistaa? Se on Katariinan meripuisto. Tai no en minä sinne puistoon sentään ajanut. Parkkipaikalle asettauduimme, katselin merelle ja otin valokuvia autosta. Hemmetti kun ei ollut kameraa mukana, kännykkään oli tyytyminen.

Tuon reissun jälkeen tiedän, että täydessä vedossa ei edelleenkään olla, mutta tunnelin päässä kajastaa valoa. Aion löytää kadoksissa olevan ajamisen palon, sen magneetin, joka vetää ratin taakse aina uudelleen ja uudelleen. Se on olemassa syvällä sisimmässä ja tällä hetkellä tietoisuus siitä saa riittää. Mutta pian taas ajan, se on varma.

Ja minäkin riitän, vaikka sitten vähemmällä touhottamisella. Nyt olen uupunut ja annan itselleni siihen luvan. Kyllä se joskus horjuu vahvakin nainen.

Katariina <3