Katalogi

Sitä tulee aina välillä törttöiltyä ihan huolella. Vaan niinhän me kaikki. Tai ainakin toivon, etten ole yksin näiden sattumusteni kanssa. Edellinen nolompi sattumus oli, kun kadotin Helsinkiin kotkalaisen autoliikkeen koeajoauton, jota lopulta etsittiin taksilla ajellen. Ja onhan tässä välissäkin tapahtunut vaikka mitä, mutta kaikkea ei kehtaa kertoa. Mutta nyt siihen tuoreimpaan. Tein viime kesänä yhteistyötä Kaakon Kamarimusiikin kanssa ja sain syksyllä kutsun lähteä heidän kanssaan Oopperatalolle katsomaan Kalevalanmaata. Ikinä en ole oopperassa ollut enkä nähnyt balettia saati junalla matkustanut. Nyt oli tilaisuus näistä kaksi toteuttaa - unohdetaan siis se juna vielä tällä erää. Matkaan mahtui myös seuralainen mukaan ja halusin tarjota äidilleni tämän ihan uuden elämyksen. Asia sovittu, ilmoittautuminen hoidettu ja liput maksettu. Aikatauluhan minulla oli selvillä jo silloin lokakuun vaiheilla ja tähän tuli muutamankin kerran vielä kuukausien aikana palattua. Ja ...

Olin lapsena se erilainen tyttö, vihasin nukkeja. En tiedä miksi, mutta ikinä en voinut niitä sietää. Nukkeleikit olivat minusta kamalia. Kavereilla oli nukkeja, mutta en minä osannut niillä leikkiä ollenkaan. Minun silmissäni ne olivat kylmiä, elottomia ja niin teennäisiä. Barbiet minulle kuitenkin kelpasivat vähän isompana tyttönä. Niille sai tehtyä kampauksia ja niillä oli kivoja korkokenkiä. Korkokengät kiehtovat vielä nytkin, tosin omassa jalassa. Sain minä kerran pikkutyttönä lahjaksi ikioman nukenkin. Ei tiennyt lahjan antaja minun mieltymyksistä. Yhä muistan miten sitä inhosin. Nukella oli siniset vaatteet ja pesuohjelapussa luki Riina. Työnsin sängyn alle piiloon enkä koskaan sillä leikkinyt. En minä kuitenkaan mikään poikatyttö ollut, enkä edes edistyksellisesti sukupuolineutraali. Sana, josta ei silloin 80-luvun alussa tiedetty mitään. Henkilökohtainen mielipiteeni on, ettei tuosta sanasta tänä päivänäkään niin väliksi olisi, mutta ei puhuta nyt siit...

Viideltä aamulla kun herää, nousee ylös ja hipsii toimistopöydän ääreen töihin, niin saattaa siinä tapahtua kaikkea muutakin. Ainakin minulle. Parin tunnin rupeaman jälkeen oli joutilas hetki tulostimen hoitaessa omaa osuuttaan ja minä tein sen, mitä kovin moni muukin suomalainen tuossa tilanteessa tekee. Nappasin puhelimen käteeni ja avasin Facebookin, tarkoituksena kurkistaa pikaisesti. Ja se kurkistus jäikin vielä aiottua lyhyemmäksi, nimittäin minusta tuli mainonnan uhri. Sieltä se lävähti verkkokalvoille heti kättelyssä "Sale up to 50% off!" Kyseessä ei ollut presidentivaalien kannatusluvut, sillä kuvassa oli puputennarit. Samalla tuli todistetuksi itselle, että kyllä vain se somemainonta toimii ihan napakasti, kun kohde on oikea. Klik vaan ja olin Minna Parikan verkkokaupassa. Klik, klik ja klik. Niin oli uudet korkkarit ostettu. En tiedä monennetko tarkalleen ottaen, paljon niitä on jo ennestään - joku saattaisi tähän sanoa, että liikaa... Kului mu...

Kuopus täytti kuusi. En ymmärrä miksi, vastahan se oli pieni vauva. Kuusivuotias osaa jo toivoa unelmiensa kakkua ja toki luottamus äidin kaikkivoipaisiin kykyihin on suuri. Poika tahtoi hyljekakun. Eikä mitä tahansa hyljettä, vaan Harri Hylkeen. Mitäpä sitä muuta hyvä äiti tekee, kuin lupaa leipoa Harrin... Toteutusta miettiessäni tulin siihen tulokseen, että ihan kokonainen hylje on turhan haastava tälle jauhopeukalolle, joten tehdäänpä pelkkä pää. Helposti se hahmottui mielessäni kääretorttulevyistä kasatuksi ja sokerimassalla kuorrutetuksi valkoiseksi Harriksi. Kuka arvaa mistä otin mallin? No Silja Linen Logosta tietenkin. Alku näytti lupaavalta... Alkuillasta käynnistin leipomon, toiveena saada illan aikana kaikki valmiiksi. Aina ei toiveet toteudu, ei tälläkään kertaa. En tajunnut, että uuden kodin keittiössä on isompi liesi, joten ne neljän munan torttulevyt jäävät siinä uunipannulla kovin littanoiksi. Koska kunnon emäntä tekee montaa asiaa samanaikaisest...

Ajelin keskiviikkona työasioiden lennättämänä idän suuntaan eli Haminaan. Siitä toinen mokoma matkaa lisää ja olin Virojoella, entisessä kotipaikassa siis. Muuten ei olisi asiaa ollut, mutta pojan koulureppu oli jäänyt sinne, joten oli pieni pakko. Miten tuntuikin matka niin pitkältä? Ja mitä lähemmäs saavuin, sitä ankeammaksi fiilikset kävivät. Niinpä niin. Hienoakin hienompi homokassi täynnä firman kansioita. Se on niin, että koti on siellä missä sydän on. Niinhän se vanha sanontakin kuuluu. Minun sydämeni on siirtynyt Kotkaan, edes hippusta siitä ei ole matkan varrelle jäänyt, vaikka sisällään se toki kantaa paljon asioita ja ihmisiä. Kiva oli kuitenkin pyörähtää siellä entisessä lähikaupassa, pieni hetki täynnä kohtaamisia ja rakkaan ystävän tapaaminen ihan sattumalta. Ei onneksi käynyt kuten edelliskerralla: tuttava otti olkapäästä kiinni ja totesi "Näkeehän sinuakin vielä". Minä siihen iloisesti vastaamaan, että "Voi minä tulen pyörimään ...

Vuosi on vaihtunut ja taas eletään uudenvuodenlupausten kulta-aikaa. Painonpudotus taitaa olla se aiheista suosituin. Kuntosalit täyttyvät laihduttajista. Tavoitehousut on kaivettu esille kaapinpohjalta - ne samat, jotka eivät edelliskerrallakaan lopulta sitten kuitenkaan mahtuneet. Joku on niinkin hurja, että tipattomalle tammikuulle rupeaa. Ollaan hetki hyviä ihmisiä, reippaita ja niin kunnollisia. Aika turhaa on ajatella, että laihdutus alkaa än-yy-tee-NYT ja sen jälkeen kaikki sujuu kuin tanssi. Tähän ikään mennessä sitä on monet kerrat saanut huomata, että ratkeaminen on helppoa. Rankka päivä takana ja hirveä nälkä. Niin kova, että kiukuttaa. Ensiavuksi äkkiä jotain makeaa suuhun, suklaata harmitukseen. Ja jos ruoka-aikaan asti urheasti kestät, on aika iso todennäköisyys sille, että syöt vastoin lautasmallia ja ahdat itsesi liian täyteen. Ei sen jälkeen lenkkipolulle kykene, eikä nouse rauta salilla. Kutsuu sohva ja saunaolut hiipii ajatuksiin ennen kuin...