Muistot seuraavat kodista toiseen: Fazer ja Muhvi, lapsuuteni sankarit

Olin lapsena se erilainen tyttö, vihasin nukkeja. En tiedä miksi, mutta ikinä en voinut niitä sietää. Nukkeleikit olivat minusta kamalia. Kavereilla oli nukkeja, mutta en minä osannut niillä leikkiä ollenkaan. Minun silmissäni ne olivat kylmiä, elottomia ja niin teennäisiä. Barbiet minulle kuitenkin kelpasivat vähän isompana tyttönä. Niille sai tehtyä kampauksia ja niillä oli kivoja korkokenkiä.

Korkokengät kiehtovat vielä nytkin, tosin omassa jalassa.

Sain minä kerran pikkutyttönä lahjaksi ikioman nukenkin. Ei tiennyt lahjan antaja minun mieltymyksistä. Yhä muistan miten sitä inhosin. Nukella oli siniset vaatteet ja pesuohjelapussa luki Riina. Työnsin sängyn alle piiloon enkä koskaan sillä leikkinyt.

En minä kuitenkaan mikään poikatyttö ollut, enkä edes edistyksellisesti sukupuolineutraali. Sana, josta ei silloin 80-luvun alussa tiedetty mitään. Henkilökohtainen mielipiteeni on, ettei tuosta sanasta tänä päivänäkään niin väliksi olisi, mutta ei puhuta nyt siitä.

Minä leikin pehmoleluilla. Niitä minä hoidin, puin ja työnsin nukenvaunuissa. Rakkain aarteeni oli peikkotyttö, jolle annoin nimeksi Muhvi. Muhvi pääsi vaunuihin ja äitini teki sille jopa kantokopan kenkälaatikosta. Se oli hieno - kukkakankaalla päällystetty, samettipeitto ja kaikki.

Lapsuudenkodissa huoneeni nurkassa istui iso nalle. Nallen nimeksi annoin Fazer. En tiedä mistä tuokin nimi-idea tuli, mutta suklaasta tykkään yhä. Nallen on isäni aikoinaan äidilleni lahjaksi ostanut. Muistan valokuvat, joissa tuo nalle on onnellisena hymyilevän äitini sylissä. Ne olivat hääkuvia, mutta nallen äitini oli saanut jo paljon aiemmin. Silloin 70-luvulla nallen turkki oli vielä hohtavan valkoinen, kaulassa punainen rusetti ja korvat suloisesti lerpallaan. Vuosien saatossa rusetti on kadonnut, kuono kulunut ja korvatkin tippuneet.

Oli minulla joskus aikomuksena tehdä nallelle uudet korvat, mutta kävi sille projektille kuten villapaidalle, jonka pojalleni aloitin hänen ollessa pieni taapero. Ei nimittäin ole paita vieläkään valmis, vaikka poika täytti jo seitsemäntoista...

Muhvi Fazerin sylissä.

Kyseiset pehmoaarteet ovat seuranneet minua koko elämäni. Fazer istui ensimmäisen yhteisen vuokrakaksiomme makuuhuoneen nurkassa ja muutti sieltä ensimmäiseen ikiomaan kotiimme. Lapsia syntyi ja Muhvikin löytyi vanhempieni vintin kätköistä. Oli siellä minun Barbie-nukkenikin, niitä en ole edes yrittänyt tarjota pojilleni koskaan. Meillä kun ei olla niitä sukupuolineutraaleja.
Seuraava muutto oli kahdenkymmenen vuoden kuluttua edellisestä. Arvaatte varmaan kuka istuu edelleen makuuhuoneessa. Niin, Fazerhan se siellä. Muhvin löysin edellisen kotimme varastosta ja toin sen tänne Fazerin syliin istumaan. Siinä saavat olla yhdessä, lapsuuteni sankarit.

Katariina <3