Päivä Helsingissä - oopperaa, balettia ja ei mitenkään niin yllätyksenä: uusi huivi

Kerroin taannoin Helsingin reissusta. Tai oikeastaan kerroin siitä mitä tapahtui ennen kuin edes matkaan pääsin. Loppuhuipentumana tilausajobussin seisominen pysäkillä odottamassa rouva Hostikkaa kyytiin, minä kun olin aikataulusta hienosti tunnin myöhässä. Kyseisen aikataulun tehokkaasta kiinnikuromisesta kymmenessä minuutissa voitte lukea täältä.

Kävin siis äitini kanssa Kaakon Kamarimusiikin porukan mukana katsomassa Kalevalanmaa-teoksen Kansallisoopperassa. Joitain vuosia sitten jo puhuin, että oopperaan olisi kiva joskus mennä, enkä balettiakaan ole ikinä nähnyt, mutta ei sitä vain ole saanut aikaiseksi lähteä. Nyt oli mahdollisuus nähdä ja kokea kaikki samalla. Kalevalanmaata kuvattiin ainutlaatuiseksi spektaakkeliksi, läpileikkaukseksi Suomen kansan katajaisiin vaiheisiin ihan jääkauden ajoilta lähtien. En osannut odottaa oikein mitään, lähinnä vitsailin josko korvatulpat täytyisi mukaan ottaa.

Käsiohjelman kansi.

 

Ennen esityksen alkua oli pari tuntia aikaa käydä Helsingin keskustassa syömässä tai shoppailemassa. Pitkän kaavan mukaan oli turha ajatella aterioivansa, etenkin, jos shoppailla halusi ehtiä. Eikä raskas ateria muutenkaan ole se järkevin vaihtoehto, jos edessä on reilut 2,5 tuntia istumista paikallaan. Stockmannin yläkerroksissa on ravintola ja se oli meille siihen hetkeen täydellinen vaihtoehto, olihan lounasaikakin. Mutta mikä kumma siinä on, että silloin kun minä jossain lounastan, niin yleensä tarjolla on aina lihapullia...

Kun ruumiit oli ravittu, jäi kivasti aikaa shoppailulle. Mihinpä sitä muualle kuin Vuittonille... Oli minulla sinne ihan oikeasti asiaakin, kun kalenteriin piti saada uudet sivut. Viikolla olin jo etukäteen myyjältäni niitä tiedustellut ja siinä samalla sitten tulin kyselleeksi erään ihanan huivin perään. Harmikseni juuri sitä väriä ei liikkeessä silloin kysellessäni ollut.

Lumeton tammikuu.

 

Oma myyjäni oli liikkeessä paikalla, sain kalenteriin täytettä taas vuodeksi eteenpäin ja oli siellä myös iloinen yllätys. Himoitsemaani huivia oli tullut! Voi iiiiik! Sovittaminen ja peilin edessä ihastelu oli tosiasia. Ja ei siinä auttanut kuin uskoa äitiä, myyjää ja omaa näkemystä: ehdottomasti minun huivini! Ei puhuta siitä, että se oli jo kolmastoista...

Ihanuuksia kassissa.

 

Päätin, että Oopperatalolle menisimme taksilla. Tällä suuntavaistolla on ihan turha edes yrittää julkisia käyttää, sitä voisi päätyä johonkin ihan muualle. Vaikkapa Espooseen. Taksissa vaan on se huono puoli, että ne ei nykyään ole välttämättä kaikki ihan sitä mitä minä taksikyydiltä odotan. Pelasin varman päälle ja soitin Kovaselle, sieltä nimittäin tulee aina musta Mersu ja tummapukuinen kuljettaja. Siinä kyytiä odotellessa meni pari taksia ohi, toinen oli Skoda ja toinen Renault.

Tilattu taksi saapui Vuittonin eteen.

Oopperatalolla odottikin melkoinen ruuhka. Koko lössi jonotti lipun hintaan kuuluvalle kierrokselle kulissien taakse. Me alkuun tuumattiin jättää väliin "kun ei siellä mitään kuitenkaan näe, kun jonossa ja tungoksessa vaan mennään." Voi onneksi nämä ajatukset haihtuivat samaan tahtiin kuin jono katosi talon uumeniin. Sinne mekin lähdimme, melkeinpä viimeisinä. Olisi ollut virhe jättää menemättä, nimittäin vasta tuo kierros löi vahvana tajuntaani sen, että tulossa olisi todellakin mielettömän hieno läpileikkaus Suomen historiaan ja suomalaisuuteen. Näimme ainakin pontikankeittäjän, heinäntekoa, lavatanssien humalikot sekä Irwinin ja Angry Birdin. Ihan taatusti siellä oli myös kuiskaaja piilossa, sillä kuulin ihan selvästi, kun joku sanoi "Juice Leskinen" yläpuolellani olleesta kattoritilästä... Valitettavasti valokuvia ei saanut ottaa.

Suomalaiset ovat myös jonottajakansaa...

Minun hetkeni lavalla...

Parvelta on hyvät näkymät

Ja se esitys, se oli jotain sellaista mitä on vaikea sanoin kuvata. Eikä valokuvia edelleenkään saanut ottaa. Uskomatonta miten pystyy tanssin ja laulun keinoin esittämään kepeät sekä kipeät asia niin koskettavalla tavalla. Paikan päällä tajusin myöskin, että siellä todellakin on orkesterille monttu ja siellä täysi sinfoniaorkesteri. Vastaavanlaisesta soitosta minulla oli kokemusta vain Kaakon Kamarimusiikissa,  mutta huomattavasti pienemmässä mittakaavassa. Oopperalla on  myös oma kuoronsa. Esityksen aikana kuulimme laajan kattauksen erilaista musiikkia aina mahtipontisesta Suomen laulusta Simo Salmisen tunnetuksi tekemään Rotestilauluun. Oli muuten melkoinen yllätys, kun hoipertavat miehet seisoivat rivissä ja sammalsivat "Se se vaan on sillä lailla, että tässäkin maassa on, sitä on paljon mälsää..."

Ensikertalaisena, kaiken kokemani jälkeen, tiedän, että tämä ei jäänyt viimeiseksi. Jotain on syttynyt sisälläni, sellainen korkeakulttuurinen kipinä. Se tarkoittaa sitä, että oopperaan on toistekin päästävä ja joku hieno balettiesityskin kiinnostaisi kovasti. Tällaista vastaavaa ei tule koskaan enää ja olen kiitollinen, että juuri tämä spektaakkeli oli se minun ensikosketukseni tuohon maailmaan. Sain itselleni jotain sellaista, joka ei lähde pesemällä pois.

Ai niin se huivi...

Punaista. Sävyltään Pomme d'amour

 

Katariina <3

PS. Korvatulppia et sitten tarvitse.